1800-luvun puolivälin jälkeen turkiseläimet olivat vähentyneet ja merisaukko pyydetty lähes sukupuuttoon. Alaska ei enää ollut Venäjän kannalta tuottoisa sijoitus, ja vuonna 1867 se myytiin Yhdysvalloille 7,2 miljoonasta dollarista. Maalaus esittää hallintokeskus Sitkaa, taustalla Edgecumbevuori. Johan Bartramin akvarelli 1840–1845. Kuva Markku Haverinen. Museovirasto.

Aleuttimies Unalaskassa. Kuva James Cookin matkalta 1778. Benard Direxitin piirros. Kuva Museovirasto.

Yksipaikkaisen kajakin pienoismalli on tehty mursunhampaasta, kansiköydet ovat valaanhetulaa. Pyyntimiehen mela on hävinnyt. Kajakin kannella on mm. punaisella, vihreällä ja valkoisella maalattu pieni varamela sekä pyyntivälineitä. Pyytäjällä on päässään puinen päähine. Kuva Matti Huuhka. Museovirasto.

Alaskan rannikon alkuperäiskansoille merinisäkkäät olivat elinehto. Hylkeistä, valaista, mursuista ja merisaukoista käytettiin lihan lisäksi nahka ja suolet, myös merileijonan viikset, valaanhetulat ja -jänteet sekä mursujen syöksyhampaat hyödynnettiin. Kuvassa aleuttien valmistamia mursunhampaisia hyljeveistoksia, joista tuli suosittuja matkamuistoja. Kuva Matti Huuhka. Museovirasto.

Valaita, mursunhammasveistoksia. Lihan ja nahan lisäksi valaanrasva eli traani oli arvokasta, sillä sitä tarvittiin polttoaineeksi lamppuihin tuottamaan valoa ja lämpöä. Kuva Matti Huuhka. Museovirasto.

Avomerellä merinisäkkäiden pyynnissä käytettiin lipallista päähinettä silmien suojana. Kuvassa pyyntimiehen puinen päähine, joka on koristeltu maalauksin, mursunhammasveistoksin sekä merileijonan viiksikarvoin. Viiksikarvakoristelu oli vain toisella puolella, ettei se olisi ollut harppuunakeihästä heittävän käden tiellä. Aleutit, Unalaska. Kuva Matti Huuhka. Museovirasto.

Hylkeenpyytäjän puinen väijyntäpäähine. Päähinettä käytettiin myös talvisissa pyyntijuhlissa. Koniag-eskimot, Kodiakin saari. Kuva Raimo Träskelin. Museovirasto.

Karussa ilmastossa lämmin vaatetus oli selviytymisen ehto. Merinisäkkäiden pyynnissä vaatetuksen piti olla vedenpitävä. Hylkeen, merileijonan ja mursun suolista tehtiin suolimekkoja eli kamleikoja. Pyyntimies kulutti pari kamleikaa vuodessa. Kuvassa yksityiskohta juhlakamleikasta. Kaula-aukko, hihansuut ja helma on koristettu höyhenin ja värjätyistä merileijonan ruokatorven suikaleista tehdyin applikaatioin. Aleutit, Pribilofsaaret. Kuva Matti Huuhka. Museovirasto.

Kylmällä säällä aleutit ja Alaskan eskimot pukeutuivat kääntöturkkiin, jonka päälle vedettiin suolimekko. Naisten turkit ommeltiin hylkeen- ja merisaukonnahoista, miesten turkit linnunnahoista. Kuvassa kääntöturkki lunninnahkaa, koristeena hylkeenturkishapsuja, kaulus on Siperiasta saatua valkeata peuranturkista. Oikealla lähikuva helman koristelusta. Sadesäällä höyhenpuoli käännettiin ulospäin. Aleutit, Atka. Kuva Matti Huuhka. Museovirasto.

Aleuttien kaksipaikkaisen pyyntikajakin eli baidarkan pienoismalli. Kajakin runko tehtiin ajopuusta, päällys merileijonan nahasta. Vedenpitäviin saumoihin lisättiin hiuksia ja villalankaa. Kuva Matti Huuhka. Museovirasto.

Naisen juhlakamleika, joka on ommeltu osittain värjätyistä suolista. Koristeena on nahkahapsuja ja mustaksi värjättyä kalannahkaa. Oikealla lähikuva kamleikan koristelusta. Jupik-eskimot, Beringinmeren rannikko. Kuva Matti Huuhka. Museovirasto.

Pohjois-Amerikan luoteisrannikon intiaanien naamiot esittivät usein esi-isiä, joiden kasvoille oli maalattu klaanin kuviot monin värein. Mustaa saatiin kivi- tai ruskohiilestä, punaista okrasta ja sinivihreää kuparista. Kuvan naamio esittää arvokasta mieshenkilöä. Tlingitit. Kuva Matti Huuhka. Museovirasto.

Naisen naamion tunnistaa lävistettyyn alahuuleen ripustetusta korusta, labretista. Kasvojen leveys ja labretin koko kertovat, että kyseessä on ollut vaikutusvaltainen ja iäkäs nainen. Tlingitit. Kuva Matti Huuhka. Museovirasto.